Ihmisellä on tämä luontainen tarve kuulua johonkin, olla osa sitä. Minä kirjoitan nyt ahdistustani ulos. Olen nainen jolla pitäisi jo suurinpiirtein olla elämässään kaikkea, minulla onkin paljon..en ole tyytyväinen, en siltikään. Olen potenut ahdistusta jo useamman vuoden ajan...ahdistus, tuo sana on kavala ja tuo mieleemme paljon tuskaa ja pahoinvointia. Jos joku sanoo minulle että voi pahoin, lohdutan häntä, tai ainakin yritän. Jos joku sanoo minulle että häntä ahdistaa menen sanattomaksi. Siinä sanassa on minulle jotain liikaa, se on se asia jota en saa pois elämästäni ja haluaisin todella päästä siitä jo eroon, tai edes oppia elämään sen kanssa.

Minulla on ihana pieni perhe ja elän oikeata "American-dream" elämää. maalla nauttien ja hyvän, ymmärtäväisen elinkumppanin kanssa. Minulla vain on salaisuus....salaisuus joka on aina oleva kanssani ja joka saa minut aina niin kovin surulliseksi. Jos tietää tarkasti että jossain on henkilö joka on juuri sinua varten, joku jonka rinnalla sinun tulisi olla, joku jokaa tuntee samat ahdistukset ja tuskat kuten sinä..mutta et voi olla hänen kanssaan..Life is pain.

Olen yrittänyt. Homma ei ole vain niin mustavalkoinen kuin luulisi. Kyseessä ei ole suinkaan naapurin mies tai vaikka kaverin puoliso, ei! Kyseessä on henkilö jonka tiedät ja tunnet omaksi puolikkaaksesi...olet varma siitä silloin kun sydämesi meinaa pakahtua kun joku lausuu hänen nimensä. Koitat karistaa hänet mielestäsi ja aina se sama tunne palaa. Erikoista tässä on vieläpä se että en ole koskaan tavannut kyseistä henkilöä. Luitte juuri oikein, en koskaan. Joku saattaa jo ymmärtää asian laidan rivien välistä, mutta en tohdi niitä tässä paljastaa.

Olen kirjoittanut hänelle kirjeen..ja odotin kuukauden sydän vereslihalla..havahduin kun sain tiedon että kirje tavoitti kohteeni, tajusin kuitenkin myöhemmin että en voisi odottaa vastausta...sitä ei tulisi..ei koskaan. Tiesin jo sen tavallaan kun aloitin kirjoittamaan kirjettäni, mutta tiesin myös sen että en voisi olla kirjoittamatta, yrittämättä tehdä jotakin.

Olen nyt siis yksin näiden ajatusteni kanssa..en odota enää. Kaipauskin on liian suuri sana tunnen olevani...tyhjä. Voiko tässä elämässä muka olla jotain taikaa? Jotain mitä voisi olla vain kahden ihmisen välillä? Jotain minkä takia kuu kiertää maapalloa ja kukat kurottautuu aina valoa päin...Olen surullinen kun en voi lohduttautua mitenkään...sillä täällä on olemassa vain yksi ihminen joka ymmärtäisi ahdistustani mutta hän ei ole kanssani.