Ihmisellä on tämä luontainen tarve kuulua johonkin, olla osa sitä. Minä kirjoitan nyt ahdistustani ulos. Olen nainen jolla pitäisi jo suurinpiirtein olla elämässään kaikkea, minulla onkin paljon..en ole tyytyväinen, en siltikään. Olen potenut ahdistusta jo useamman vuoden ajan...ahdistus, tuo sana on kavala ja tuo mieleemme paljon tuskaa ja pahoinvointia. Jos joku sanoo minulle että voi pahoin, lohdutan häntä, tai ainakin yritän. Jos joku sanoo minulle että häntä ahdistaa menen sanattomaksi. Siinä sanassa on minulle jotain liikaa, se on se asia jota en saa pois elämästäni ja haluaisin todella päästä siitä jo eroon, tai edes oppia elämään sen kanssa.

Minulla on ihana pieni perhe ja elän oikeata "American-dream" elämää. maalla nauttien ja hyvän, ymmärtäväisen elinkumppanin kanssa. Minulla vain on salaisuus....salaisuus joka on aina oleva kanssani ja joka saa minut aina niin kovin surulliseksi. Jos tietää tarkasti että jossain on henkilö joka on juuri sinua varten, joku jonka rinnalla sinun tulisi olla, joku jokaa tuntee samat ahdistukset ja tuskat kuten sinä..mutta et voi olla hänen kanssaan..Life is pain.

Olen yrittänyt. Homma ei ole vain niin mustavalkoinen kuin luulisi. Kyseessä ei ole suinkaan naapurin mies tai vaikka kaverin puoliso, ei! Kyseessä on henkilö jonka tiedät ja tunnet omaksi puolikkaaksesi...olet varma siitä silloin kun sydämesi meinaa pakahtua kun joku lausuu hänen nimensä. Koitat karistaa hänet mielestäsi ja aina se sama tunne palaa. Erikoista tässä on vieläpä se että en ole koskaan tavannut kyseistä henkilöä. Luitte juuri oikein, en koskaan. Joku saattaa jo ymmärtää asian laidan rivien välistä, mutta en tohdi niitä tässä paljastaa.

Olen kirjoittanut hänelle kirjeen..ja odotin kuukauden sydän vereslihalla..havahduin kun sain tiedon että kirje tavoitti kohteeni, tajusin kuitenkin myöhemmin että en voisi odottaa vastausta...sitä ei tulisi..ei koskaan. Tiesin jo sen tavallaan kun aloitin kirjoittamaan kirjettäni, mutta tiesin myös sen että en voisi olla kirjoittamatta, yrittämättä tehdä jotakin.

Olen nyt siis yksin näiden ajatusteni kanssa..en odota enää. Kaipauskin on liian suuri sana tunnen olevani...tyhjä. Voiko tässä elämässä muka olla jotain taikaa? Jotain mitä voisi olla vain kahden ihmisen välillä? Jotain minkä takia kuu kiertää maapalloa ja kukat kurottautuu aina valoa päin...Olen surullinen kun en voi lohduttautua mitenkään...sillä täällä on olemassa vain yksi ihminen joka ymmärtäisi ahdistustani mutta hän ei ole kanssani.

Kuuba....Kuuba! Se iski minuun kuin suoraan "tykillä suoneen". Olimme avomieheni kanssa viikon verran Havannassa, nauttimassa kuubasta. Kun valitsimme matkailukohdetta kuuntelimme sydämemme ääntä. Minä ainakin...avomieheni, vannoutunut jenkkiauto-harrastaja oli minulle jo kerran sanonut että Kuuba olisi mielenkiintoinen matkailukohde, sen kirjavan auto-kannan vuoksi. Niitä siellä olikin. Minä olin katsonut useamman kuin kerran leffan dirty dancingin kakkos-osan ja tiesin että musiikki olisi polttavan kuumaa. Minulla oli siis jo omat fiktiiviset odotukseni kuubasta. Olin iloisen valmis antautumaan tuolle eksoottiselle maaperälle ja tutkin innoissani kirjaston matkalle kuubaan oppaita. Tavallaan tiesin että se olisi elämys-matka suomalaiselle, meille melankolian luvatuille kansalaisille. Tiesin siis että luvassa oli jännittävä matka, en tiennyt että sydämeni jäisi sinne.

Ensinnäkin, yleensä poden lentomatkan jälkeistä uuvuttavaa väsymystä, enkä osaa heti paikalle päästyämme nauttia jännittävästä fiiliksestä, olen pikemminkin ärtynyt ja kapeamielinen. Aivan kuin vieras kulttuuri olisi liian erilainen ja silmille hyppivä. Näin ei käynyt kuitenkaan kun ensimmäisen kerran haistoin Kuuban yö-ilmaa. Se oli jännittävä sekoitus makeaa ja huumaavaa lämmintä ilmaa, siinä ikäänkuin haistoi paikan mieli-alan joka sai sieraimeni värisemään odotuksesta. Vaistosin että matkasta ei tulisi mikään turisti-matka, vaan jotain paljon muuta.

Väsynyt mielialani oli tipotiessään jo kun saavuimme kuubaan ja tahdoin heti mukaan sen tunnelmaan ja sen meluisille kaduille. Huomasin avomieheni hämmennyksen kun hän katseli minua kun saavuimme perille, se oli kuin hän olisi katsonut suoraan sisimpääni, miettien mitä oikeastaan oli tapahtumassa...minulle.

Koin todellakin kuubassa "herätyksen". Se iski kuin hippi-liike konsanaan ajatus maailmaani ja tiesin olevani koukussa. Minun oli saatava lisää kuubaa! Lisää sen tulistä musiikkia joka sai suomalaisenkin lantion heilumaan kuin kuuman mambottaren. Ihmiset siellä ovat iloisia ja avoimia niinkuin heidän musiikkinsakkin, täynnä pursuavaa elämäniloa ja kuumia tunnelmia. en ainoastaan rakastunut kuubaan, vaan se sai minussa kokonaisen vuoren heilahtamaan sisälläni. Sillä hetkellä millään muulla ei ollut mitään väliä, tahdoin vain olla osa tuota huumaavaa kulttuuria, sen mukaansa tempaavia ihmisiä ja tunnelmallisia rakennuksia, paikkoja jotka kuiskivat minulle salaisuuksia..

Olin masentunut kun viikko oli kulunut ja minun olisi sanottava jäähyväiset kuuballe. Kun katselin asustettani peilistä, jonka olin paikallisilta markkinoilta ostanut, tajusin että näytin aivan hipiltä. Konservatiivisesti pukeutuvalta naiselta hapsuinen hame ja iloisen railakas pitsipusero oli todella mieletön valinta. Ymmärsin että kaikki tuntemukseni kuubassa olivat olleet yhtä huumaa, enkä sokeasti rakastuneen tavoin osannut enää ajatella järkevästi. Kuuba oli todella vaikuttanut minuun ja koimme jopa avomieheni kanssa uudelleen "tutustumisen" reissullamme. Tunsin siellä olevani vapaampi ja vapautuneempi kuin koskaan ennen elämässäni. kuuban kirjavuus ja nostalgia ovat jotain jota en ikinä unohda. Olemme myös päättäneet että se on oleva häämatka-kohteemme. Suomeen palaaminen oli kuin järkyttävä kylmä tie. Ymmärsin hetken kuinka kaukana oma kulttuurini on kuubasta ja myöskin sen, kuinka jäykkiä ja teennäisiä me suomalaiset olemme. Meillä on tietysti mahdollisuus kokea elämyksiä maailmalla, jos pitää sydämensä avoimena niin voi tuntea jotain mieletöntä, yhtä mieletöntä kuin minä ja Kuuba!!Miss you my love!!

Rakastan syksyä! En sen takia että se vesimäärä ja pimeys kiehtoisi minua, vaan siksi että saan taas pukea vaatetta päälleni. Ihanampaakin ihanammat postikuvastot tippuvat päivittäin postiluukusta ja antavat mahdollisuuden tilata,tilata ja tilata! Ihanaa kulutusta, jee lisää vaatteita! Huutonet on myöskin oiva paikka, sieltä saa innokas kuluttaja öky-kosmetiikkaa opiskelijankin kukkarolle sopivalla hinnalla. Internet on kuin luotu ostoksille ja kulutukselle. Ei tarvitse lähteä mihinkään, visa voi vinkua omalta sohvalta käsin ja ah, kaikki toimitetaan vaikka kotiisi jos niin haluat.

Hei! Olen nainen ja olen shoppailu-holisti. Minulta meni IHAN OIKEESTI aikaa, ennen kuin pystyin myöntämään itselleni sen ja saati sitten muille. Tiedän etten ole yksin ongelmani kanssa. Minun lisäkseni tuhannet naiset Suomessa kärsivät samasta ongelmasta. Kuinka helvetissä tälläisestä riippuvuudesta oikein pääsee eroon??! Kai tähänkin joku "pilleri" löytyy? Korvien välissähän tämäkin ongelma on. Jos vaatekaappi pursuaa käyttämättömiä, ns. must have-tuotteita ja ei ole ikinä keksinyt niille käyttöä, niin hyvät siskot, on aika katsoa peiliin! On aika tunnustaa itselleen että kulutuksen kuristava koura on saanut sinusta kunnon otteen, eikä se päästä sinusta irti, jollet taistele sitä vastaan.

Minä olen nyt ollut kaksiviikkoa ns. kulutuslakossa. Tein sopimuksen erään hyvän ystäväni kanssa (kirjallisena ja todistajien läsnäollessa!! ) että en osta mitään turhaa vuoteen. Kyllä, luitte oikein, VUOTEEN! Kun ystäväni tutki vaatekaappiani ja katsoi sitten minua, niin tunsin suurta häpeää.. Voitteko kuvitella?! Yleensähän naiset leveilee ylpeänä vaatekaapillaan joka pursuaa upeita, seksikkäitä ja trendikkäitä kuteita. Minä tunsin häpeää, minulla oli siihen myös syyni. Ystävättäreni on tunnettu ekologisti joka on enemmän kuin kerran vuodattanut minulle kuluttamisen haitoista ja siitä kuinka ihmiset eivät välitä siitä. Olen aina ihaillut hänen vaatimatonta ja korutonta yleisilmettään ja silti hän näyttää aina huolitellulta. Hän on kuin henkäys puhdasta ja raikasta uutta maailmaa, jossa välitetään siitä onko wc-paperi ympäristö ystävällistä vai ei?

Päätin itsekkin että voisin löytää pinnallisen ulkokuoreni alta jotain herkkää ja puhdasta. Voisin aloittaa uuden elämän jossa "raitistuisin" kuluttamisen riettaudesta. Se on todella houkuttelevaa..eikö olekkin? Astua sisään vaatekauppaan ja haistella ihania uusia vaatteita, kokeilla niitä, kosketella niitä, viedä ne parhaimmat kotiin mukanaan. Hyvät naiset, se on ansa. Se on yhteiskunnan luomaa vaikutusta, jolloin kaikilla tulisi olla juuri sitä uutta, juuri sillä hetkellä. Muuten olet out kuvioista.

Voit sanoa sille myös EI. Voit kävellä vaatekauppojen ohitse ja olla vielä trendikkäämpi kuin mitä brandit sinulle viestittävät. Voit olla oman elämäsi individualisti, joka tuntee ja tietää omat ja luonnon rajoitteet. Meillä kaikilla on oma tulevaisuutemme, kuluttaminen ei vie sitä eteenpäin. Sensijaan uusiokäyttäminen eli kierrätys vaatteissa, tavaroissa, huonekaluissa, ym. Ekologinen elämäntyyli, se on maailmallakin saanut jo suurta kannatusta ja on todella trendikästä! Jos kuljet kirpputorilta ostamissasi vaatteissa ( joiden ei tarvitse näyttää tylsiltä! ) vietität kanssa ihmisillesi vastuuta ja omia mielipiteitä. Kirpputoreilta tekee myöskin huiseja löytöjä, ei tarvitse pelätä että täytyisi luopua omasta tyylistään täysin! Olen tehnyt jopa lempi-vaate ostokseni kirpputorilta. Jos ei halua ostaa joka tapauksessakaan käytettyjä vaatteita, niin ekologisia vaateketjuja on jo paljon maailmalla, joiden vaatteiden materiaalien valmistuksessa ei ole käytetty mitään luontoa tai ihmistä rasittavia ulkoisia tekijöitä. Korostan sitä että on trendikkäämpää pitää huolta yhteisistä asioista, kuin kääntää niille selkänsä!

Se on vaikeaa...tiedän. Olen itsekkin vielä "lapsen kengissä" tämän asian kanssa, sillä olen tottunut kuluttamaan, tai ei, suorastaan elänyt kuluttamiselle. Opettelen siis itsekkin. Opettelen ottamaan vastuuta ympäristöstä ja pikkuhiljaa muuttamaan asenteitani omasta mielestäni oikeaan suuntaan. Onneksi minulla on hyvä tukijoukko. Onneksi minulla on myös vaatekaappi, jota olen vasta nyt alkanut tarkastella "sillä silmällä". Olen tehnyt löytöjä, joita en edes tiennyt kaapissani olevan. Voitte uskoa että nämä ovat olleet jännittävät pari viikkoa. Kaikki tämä on vasta alkua...toivon todella että pääsen kulutus vimmastani eroon ja niinkuin ystäväni sanoi; voin olla taas vapaa! Katsotaan miten naisen käy.

Hei! Olet ihminen, olet siis potenut tätä joskus. Me kaikki vaivumme vuoronperään itsesäälin, sympatian janoiseen syliin. Oon mäkin ollut siellä. Parkaillut ja surrut, rypenyt varmaan kaulaani myöten. Varmaan etuillut koko itsesäälin "vuorolappu-jonossa". Tänä päivänä huomaan että en enää halua etuilla sinne. Kun on jo epäonnistunut elämänsä aikana tarpeeksi paljon, alkaa se kuori kehittyä. Se joka kieltää meitä vaipumasta heikkouteen huonoina hetkinämme. Se ääni sinun sisälläsi joka sanoo sinulle "Entä sitten?! Selvisithän siitäkin vastoinkäymisestä. Olen siis ns. kovaksikeitetty nainen. En voi muuttaa historiaani, minusta tuli sellainen. Se ei tarkoita sitä etteikö minulla olisi tunteita, on, aina, tunteet pelissä. Olen ehdottomasti enemmän tunne-ihminen. Toisinsanoen kuuntelen sydäntäni. Olen myöskin herkkä, hyvin herkkä, siksi elämänkoulun oli helppo antaa minulle turpaan. Kaikki vastoinkäymiset koski ja porautui syvälle sisimpään.

En ole katkera elämälle. En tietenkään ja tarkoitan sitä. Jos kaikki ymmärtäisivät että elämä on se suurenmoisin lahja joka meille tänne annetaan niin rauha ja rakkaus olisivat edelleen in. Eikä vain 60/70-lukua! Olen katkera joillekkin ihmisille, myönnän sen. Itselleni en. Olen mielestäni toiminut tilanteissa sen aikaisten resurssejen puitteissa; joskus hyvin joskus surkeasti...jees, that`s life.

Voisinko antaa anteeksi näille ihmisille joille katkera olen? Voisin varmasti, siitähän tässä kyse onkin, mutta on niin kivuliasta palata menneeseen, kun sieltä on "rämpinyt" kuin suosta ylös. Äitini sanoi minulle; Luulen että sait niin voimakkaan luonteen sen takia,  kun taistelit hengityksesi kanssa silloin niin usein sairaalassa pienenä. Minulla oli rasitus-astma pienenä ja sairaalaan jouduin aina kun nuha iski. Mielestäni äitini ei tiennyt mistä puhui. Fyysiset vastoinkäymiset ovat kovin pientä verrattuna henkisiin koettelemuksiin.
 
Huomaan ärsyyntyväni näinä päivinä jos kohtaan luonteenheikkoutta. Tarkoitan juuri sellaista parkailua joka ei johda mihinkään. Yhtä hyvin voisi pistää pään tynnyriin ja huutaa. En vain käsitä sitä, enää..Itsesääliä...SE EI AUTA MIHINKÄÄN! Se ei ole minua lujaksi ja itsevarmaksi naiseksi tehnyt. Päinvastoin. Minusta tuli sellainen vasta kun uskalsin päästää siitä irti. En tietenkään väitä että se ei asuisi minussa edelleen, On minullakin heikot hetkeni, mutta se ei hallitse elämääni enää..Eikä tämäkään ole niin mustavalkoista kuin voisi olettaa. Jos joku antaisi minulle mahdollisuuden muuttaa mennyttä, niin varmasti sen tekisin ja oikein urakalla! Mutta näillä eväillä mennään..

Olen sanavalmis nainen. Osaan puolustaa itseäni ja perhettäni. Perheen sisällä auktoriteettini on vahva. Näin se ei ole aina ollut. Olen ollut se porukan musta-lammas ja luuseri. Se joka ei saa mitään aikaan. Se on totta, en voinutkaan saada kun kukaan ei uskonut minuun. Kun tarpeeksi lannistetaan alkaa itsekkin uskoa niin. Tänä päivänä olen kuitenkin ylpeä itsestäni. En tiedä olenko saanut erityisen merkittäviä asioita aikaan, mutta olen kerännyt itseni "kasaan". Olen siis sinut itseni kanssa ehkä joskus tulee vielä se päivä kun olen sinut myös muiden ihmisten kanssa.Siihen asti minä olen ja elän ja hengitän, yhtä suurta jumalaa, elämänjanoa!(by kotiteollisuus =) )

Miten ihmeessä voin kontrolloida omaa käyttäytymistäni humalassa?!Näin kysyi eräs ystävättäristäni, kun hän oli pettänyt aviomiestään..En osannut vastata mitään. Suuni muistutti oota ja näytin varmaan juuri siltä kuin miettisin ostanko lauantai makkaraa vai parmankinkkua! Sehän se olisikin vastaus ja koko maailman pelastus (tai ainakin Suomen) jos jokainen ihminen voisikin kontrolloida itseään täysin rinnoin myöskin 2-promillen humalassa. Silloin tulisi juotua kosolti enemmän kuin vain Tallinnan tuliaisia. Vältyttäisiinkö silloin myöskin useilta ns. se tapahtui kännissä selittelyiltä? Voisiko ihminen elää myöskin sen tiedon kanssa että teki sen itse täysin oman tuntemusten vallassa ja jopa nautti siitä?

Suurin helpotus on kuitenkin että emme voi kontrolloida itseämme humaltuneena. Voimme vain antaa palaa ja katsoa mitä eteen tulee. Sitten voimme vain toivoa että ne oletettavasti sumentuneet aivosolumme, ne jotka vielä ymmärtävät jotain omasta moraalikäyttäytymisestämme, toimivat edes pätkittäin.

Olen sitä mieltä että tapahtuipa humalassa mitä tahansa, niin ihminen on jo päättänyt ennen humaltumista ( jossain alitajunnan sopukoissa) että mitä tulee illan aikana tapahtumaan. Turhautuneet pitkäaikaiset parit toivovat löytävänsä jotain extraa elämäänsä ja sinkut toivovat mitä tahansa "sutinaa", jotta olisi jotain mistä puhua seuraavana päivänä puhelimessa kavereiden kanssa. Niimpä niin..Emmekö kaikki etsi jotain? Etenkin ne yksilöt jotka ovat katkeroituneet elämäänsä, mutta eivät osaa purkaa sitä vyyhtiä, jolla sen ovat itselleen luoneet. Silloin alkoholi on hetkellinen taivas ja pelastus. Seuraavana päivänä on taas ryhdistäytyttävä ja pelastettava itsekunnioituksen rippeet.

Parisuhteen suurin myrkky on alkoholi. Etenkin jos asiat ovat olleet rempallaan jo pitemmän aikaa, eikä niistä ole pystytty puhumaan. Suomalainen mentaliteetti kun ei ole niitä kaikista tempperamenttisia ja huokeita, puhuminen ei ole parhaimpia puoliamme, etenkään vastakkaisen sukupuolten välillä. Laita siihen vielä pitempiaikainen parisuhde...on puhumiset aika vähissä ja nekin puheet mitä puolison suusta tulee alkaa olla jo kulutettua kamaa, eikä ne kiinnosta! Tässä tilanteessa kun päätät lähteä radalle, sinulle on aivan sama vaikka päätyisit vanhan heilan kainaloon, aikahan on jo kullannut teidän yhteiset parisuhde muistelonne...

Alkoholi politiikkaa voisi puida vaikka kuinka kauan ja silti se tie ei veisi mihinkään. Olen vain sitä mieltä että tiettyjä asioita ei vain voi tehdä humalassa, kuten ajaa autoa tai pettää kumppaniaan. Kummastakin tempauksesta saa tajunnan räjäyttävät morkkikset ja kaiken päälle vieläpä menettää luottamuksen, niin virkavallan kuin kumppaninsa. Jos ei jää kiinni niin on kävelevä aika-pommi. Aina on jossain joku, joka tietää mitä olet tehnyt. Niin kuin siinä kauhuleffassa, tiedän mitä teit viime kesänä. Salaisuuksilla on vain taipumis tulla ilmi.

Jos meillä kaikilla Suomalaisilla olisi sen verran selkärankaa että osaisimme puhua tunteemme julki. Siis juuri ne TUNTEEMME, joita sisällämme velloo ja pyörii, niin voisimme säästyä useimmilta pahoilta teoilta,joita kanssa ihmistemme keskuudessa velloo. Sisäistä pahaa-oloa ei juuri paranna "kansanlääkkeemme", jota niin surutta kaadamme kurkusta alas. Voisimme istua alas, rentoutua,sitten kerätä voimia ja nostaa kissa pöydälle. Toisin sanoen avata suumme. Se voisi olla kanssaihmistemme mielestä tajunnan räjäyttävää touhua.