Hei! Olet ihminen, olet siis potenut tätä joskus. Me kaikki vaivumme vuoronperään itsesäälin, sympatian janoiseen syliin. Oon mäkin ollut siellä. Parkaillut ja surrut, rypenyt varmaan kaulaani myöten. Varmaan etuillut koko itsesäälin "vuorolappu-jonossa". Tänä päivänä huomaan että en enää halua etuilla sinne. Kun on jo epäonnistunut elämänsä aikana tarpeeksi paljon, alkaa se kuori kehittyä. Se joka kieltää meitä vaipumasta heikkouteen huonoina hetkinämme. Se ääni sinun sisälläsi joka sanoo sinulle "Entä sitten?! Selvisithän siitäkin vastoinkäymisestä. Olen siis ns. kovaksikeitetty nainen. En voi muuttaa historiaani, minusta tuli sellainen. Se ei tarkoita sitä etteikö minulla olisi tunteita, on, aina, tunteet pelissä. Olen ehdottomasti enemmän tunne-ihminen. Toisinsanoen kuuntelen sydäntäni. Olen myöskin herkkä, hyvin herkkä, siksi elämänkoulun oli helppo antaa minulle turpaan. Kaikki vastoinkäymiset koski ja porautui syvälle sisimpään.

En ole katkera elämälle. En tietenkään ja tarkoitan sitä. Jos kaikki ymmärtäisivät että elämä on se suurenmoisin lahja joka meille tänne annetaan niin rauha ja rakkaus olisivat edelleen in. Eikä vain 60/70-lukua! Olen katkera joillekkin ihmisille, myönnän sen. Itselleni en. Olen mielestäni toiminut tilanteissa sen aikaisten resurssejen puitteissa; joskus hyvin joskus surkeasti...jees, that`s life.

Voisinko antaa anteeksi näille ihmisille joille katkera olen? Voisin varmasti, siitähän tässä kyse onkin, mutta on niin kivuliasta palata menneeseen, kun sieltä on "rämpinyt" kuin suosta ylös. Äitini sanoi minulle; Luulen että sait niin voimakkaan luonteen sen takia,  kun taistelit hengityksesi kanssa silloin niin usein sairaalassa pienenä. Minulla oli rasitus-astma pienenä ja sairaalaan jouduin aina kun nuha iski. Mielestäni äitini ei tiennyt mistä puhui. Fyysiset vastoinkäymiset ovat kovin pientä verrattuna henkisiin koettelemuksiin.
 
Huomaan ärsyyntyväni näinä päivinä jos kohtaan luonteenheikkoutta. Tarkoitan juuri sellaista parkailua joka ei johda mihinkään. Yhtä hyvin voisi pistää pään tynnyriin ja huutaa. En vain käsitä sitä, enää..Itsesääliä...SE EI AUTA MIHINKÄÄN! Se ei ole minua lujaksi ja itsevarmaksi naiseksi tehnyt. Päinvastoin. Minusta tuli sellainen vasta kun uskalsin päästää siitä irti. En tietenkään väitä että se ei asuisi minussa edelleen, On minullakin heikot hetkeni, mutta se ei hallitse elämääni enää..Eikä tämäkään ole niin mustavalkoista kuin voisi olettaa. Jos joku antaisi minulle mahdollisuuden muuttaa mennyttä, niin varmasti sen tekisin ja oikein urakalla! Mutta näillä eväillä mennään..

Olen sanavalmis nainen. Osaan puolustaa itseäni ja perhettäni. Perheen sisällä auktoriteettini on vahva. Näin se ei ole aina ollut. Olen ollut se porukan musta-lammas ja luuseri. Se joka ei saa mitään aikaan. Se on totta, en voinutkaan saada kun kukaan ei uskonut minuun. Kun tarpeeksi lannistetaan alkaa itsekkin uskoa niin. Tänä päivänä olen kuitenkin ylpeä itsestäni. En tiedä olenko saanut erityisen merkittäviä asioita aikaan, mutta olen kerännyt itseni "kasaan". Olen siis sinut itseni kanssa ehkä joskus tulee vielä se päivä kun olen sinut myös muiden ihmisten kanssa.Siihen asti minä olen ja elän ja hengitän, yhtä suurta jumalaa, elämänjanoa!(by kotiteollisuus =) )