Hei! Olet ihminen, olet siis potenut tätä joskus. Me kaikki vaivumme
vuoronperään itsesäälin, sympatian janoiseen syliin. Oon mäkin ollut
siellä. Parkaillut ja surrut, rypenyt varmaan kaulaani myöten. Varmaan
etuillut koko itsesäälin "vuorolappu-jonossa". Tänä päivänä huomaan
että en enää halua etuilla sinne. Kun on jo epäonnistunut elämänsä
aikana tarpeeksi paljon, alkaa se kuori kehittyä. Se joka kieltää meitä
vaipumasta heikkouteen huonoina hetkinämme. Se ääni sinun sisälläsi
joka sanoo sinulle "Entä sitten?! Selvisithän siitäkin
vastoinkäymisestä. Olen siis ns. kovaksikeitetty nainen. En voi muuttaa
historiaani, minusta tuli sellainen. Se ei tarkoita sitä etteikö
minulla olisi tunteita, on, aina, tunteet pelissä. Olen ehdottomasti
enemmän tunne-ihminen. Toisinsanoen kuuntelen sydäntäni. Olen myöskin
herkkä, hyvin herkkä, siksi elämänkoulun oli helppo antaa minulle
turpaan. Kaikki vastoinkäymiset koski ja porautui syvälle sisimpään.
En ole katkera elämälle. En tietenkään ja tarkoitan sitä. Jos kaikki
ymmärtäisivät että elämä on se suurenmoisin lahja joka meille tänne
annetaan niin rauha ja rakkaus olisivat edelleen in. Eikä vain
60/70-lukua! Olen katkera joillekkin ihmisille, myönnän sen. Itselleni
en. Olen mielestäni toiminut tilanteissa sen aikaisten resurssejen
puitteissa; joskus hyvin joskus surkeasti...jees, that`s life.
Voisinko antaa anteeksi näille ihmisille joille katkera olen? Voisin
varmasti, siitähän tässä kyse onkin, mutta on niin kivuliasta palata
menneeseen, kun sieltä on "rämpinyt" kuin suosta ylös. Äitini sanoi
minulle; Luulen että sait niin voimakkaan luonteen sen takia, kun
taistelit hengityksesi kanssa silloin niin usein sairaalassa pienenä.
Minulla oli rasitus-astma pienenä ja sairaalaan jouduin aina kun nuha
iski. Mielestäni äitini ei tiennyt mistä puhui. Fyysiset
vastoinkäymiset ovat kovin pientä verrattuna henkisiin koettelemuksiin.
Huomaan ärsyyntyväni näinä päivinä jos kohtaan luonteenheikkoutta.
Tarkoitan juuri sellaista parkailua joka ei johda mihinkään. Yhtä hyvin
voisi pistää pään tynnyriin ja huutaa. En vain käsitä sitä,
enää..Itsesääliä...SE EI AUTA MIHINKÄÄN! Se ei ole minua lujaksi ja
itsevarmaksi naiseksi tehnyt. Päinvastoin. Minusta tuli sellainen vasta
kun uskalsin päästää siitä irti. En tietenkään väitä että se ei asuisi
minussa edelleen, On minullakin heikot hetkeni, mutta se ei hallitse
elämääni enää..Eikä tämäkään ole niin mustavalkoista kuin voisi
olettaa. Jos joku antaisi minulle mahdollisuuden muuttaa mennyttä, niin
varmasti sen tekisin ja oikein urakalla! Mutta näillä eväillä mennään..
Olen sanavalmis nainen. Osaan puolustaa itseäni ja perhettäni. Perheen
sisällä auktoriteettini on vahva. Näin se ei ole aina ollut. Olen ollut
se porukan musta-lammas ja luuseri. Se joka ei saa mitään aikaan. Se on
totta, en voinutkaan saada kun kukaan ei uskonut minuun. Kun tarpeeksi
lannistetaan alkaa itsekkin uskoa niin. Tänä päivänä olen kuitenkin
ylpeä itsestäni. En tiedä olenko saanut erityisen merkittäviä asioita
aikaan, mutta olen kerännyt itseni "kasaan". Olen siis sinut itseni
kanssa ehkä joskus tulee vielä se päivä kun olen sinut myös muiden
ihmisten kanssa.Siihen asti minä olen ja elän ja hengitän, yhtä suurta
jumalaa, elämänjanoa!(by kotiteollisuus =) )
tiistai, 12. elokuu 2008
Kommentit